Kouluturvallisuus ja vanhemmuuden rooli

Saimme heti pääsiäisen jälkeen kuulla järkyttäviä uutisia suomalaisessa koulussa tapahtuneesta väkivallanteosta. Kaiken lisäksi tekijänä on ollut kyseisen koulun hyvin nuori oppilas ja teko on kohdistettu omiin luokkakavereihin. Ihmisen ymmärrys ei oikein riitä käsittämään, mitkä tekijät voivat  johtaa nuoren lapsen tekemään noin kammottavan teon. Esitän lämpimän osanottoni uhrien läheisille ja tapahtumaan akuutisti joutuneille osapuolille sekä voimia elämän jatkamiseen!

Olen erittäin surullinen ja pettynyt vastuullisen mediamme uutisoinnista tällaisen tapauksen yhteydessä. Media pyrkii kaikin keinoin saamaan hyvin yksityiskohtaisia tietoja tapahtumien kulusta ja pääsemään jopa tutkintaa suorittavan poliisin edelle julkaisuissaan. Ei näin, kunnioittakaa viranomaisen työtä ja noudattakaa virallisia viestintäketjuja, koska liian aikaisin julkaisemanne tiedot voivat vaarantaa tutkinnan luotettavuutta. Median ”mässäilemät” yksityiskohdat eivät aina kunnioita myöskään tapahtuman uhreja ja osallisia. Ei suuren yleisön ole mikään tarve saada yksityiskohtaisia tapahtuman kuvauksia etenkään ennen viranomaisen vahvistamaa virallista tietoa, vaikkakin tällä tiedonjanolla te usein argumentoitte uutisointinne tarvetta. Ikäviä ovat myös somealustoilla käyntiin lähtevät huhut, spekulaatiot ja jopa henkilötietojen julkaisut, mihin on kadonnut inhimillisyys? Näiden oikaisemisen käyttäminen perusteena ei myöskään voi olla syy median ”etuilulle jonossa”. Asiallisempaa olisi keskittyä tapahtumien juurisyiden  taustoittamiseen ja sitä kautta yhteiskunnallisen keskustelun avaamiseen.

Itse kouluturvallisuudesta on tämän tapauksen tiimoilta syntynyt laajaa keskustelua. Koulujen toiminnallinen ja tekninen turvallisuus ovat mielestäni korkealla tasolla nimenomaan tämän tyyppisten tapahtumien varalle. Siellä on useita teknisiä järjestelyitä mm. suojautumiseen, toisekseen eri tyyppisten tilanteiden varalle on laadittu toimintaohjeita ja yhteisiä pelisääntöjä, joita harjoitellaan vähintään kerran, useimmiten kahdesti lukuvuoden aikana. Erilaiset suositukset, suunnitteluohjeet ja toimintamallit kouluympäristöihin on laadittu jo aiempien vastaavien väkivallantekojen jälkeen vuosia sitten. Kuitenkaan noita aiempia, kuten myöskään tämän viikon tapausta ei edellä mainituillakaan varautumisilla olisi kyetty totaalisesti estämään, vaan ennemminkin rajoittamaan tekijän toimintaa ja siten minimoimaan uhrien määrää. Avoimen yhteiskunnan periaatteiden säilyttämiseksi tuskin haluamme Atlantin takaiseen malliin vartijoita ja metallinpaljastimia koulujen sisäänkäynneille, johonkin tasolle asti on vain uskottava ihmisyyteen ja suomalaisen yhteiskunnan kokonaisturvallisuuteen. Oleellisempaa onkin tehdä ennaltaehkäisevää työtä ja siihen jokainen voi osallistua havainnoimalla ihmisten käyttäytymisen muutoksia ja ilmoittamalla huolestuttavista merkeistä viranomaisille.

Ennemminkin meidän tulisi yhteiskuntana sekä yksilöinä tarkastella omaa elinympäristöämme. Millaisessa maailmassa lapsemme elävät esim. somessa, netissä, videopeleissä vai tiedämmekö edes ja pitäisikö vanhempina tietää? Miten aikuiset ihmiset käyttäytyvät toisilleen ilmaistessaan omia mielipiteitään? Käyttäytymisestä on tullut itsekkäämpää ja kielenkäytöstä ronskimpaa, aggressiivisempaa sekä suvaitsemattomampaa, joilla on luonnollisestikin vaikutus lasten asennemaailmaan. Me aikuiset toimimme lapsiemme esikuvina. Kuulen usein kasvatusalan ammattilaisilta, etteivät kaikki aikuiset osaa ottaa vastaan palautetta omista lapsistaan, niistä kullanmurusista, jotka eivät koskaan tee mitään typeryyksiä ja varsinkaan kiusaa ketään. Siitä huolimatta niitä ilkeyksien tekijöitä ja kiusaajia löytyy lähes jokaiselta luokalta, jokaisesta ikäluokasta. Ketähän niiden vanhemmat ovat?

Mitä konkreettisia tekoja voisimme tehdä tilanteen parantamiseksi? Ensinnäkin kieltäisin kännyköiden käytön koulupäivän aikana. Näin lasten kommunikoinnista ja yhteisestä tekemisestä tulisi luonnollisempaa  eikä somekiusaamiselle annettaisi mahdollisuutta koulupäivän aikana. Toisekseen palataan avoimen kasvatuksen ja positiivisen pedagogiikan polulla askel taaksepäin, asetetaan lapsillemme oikeasti aikuisten  määräämät rajat eikä toisinpäin. Lasten kasvatusta ei myöskään voi ulkoistaa koululle tai yhteiskunnalle, vaan vanhempien tulee ottaa vastuu omistaan. Yhteiskunnan tehtävänä on tukea näitä tavoitteita esim. lainsäädännön ja poliittisten päätösten keinoin eli antaa oikeat työkalut kasvatukseen ja vanhemmuuteen. Tehdään yhdessä tästä maailmasta parempi kunnioittaen toisiamme ja puuttumalla määrätietoisesti epäkohtiin. Toivoa ja aurinkoa kevääseen!